Projektiin tarttuminen on innostavaa. Varsinkin, jos se tapahtuu omasta halusta. Ja etenkin, jos projektin kulkuun ja lopputulokseen pääsee itse vaikuttamaan.
Työpaikalla erilaisia projekteja siunaantuu varmasti jokaiselle, mutta vapaa-ajalla aloitetuissa projekteissa sydän on yleensä astetta enemmän mukana. Sitä tekee itselleen ja omista lähtökohdistaan.
Mutta entä sitten, kun projekti päättyy? Kun on pinnistelty ja puristettu, tehty kaikki voitava projektin eteen. Lopputulos on synnytetty ja tavoitteeseenkin toivottavasti päästy. Siinä se sitten on – kovan työn tulos. Iloitaan, hurrataan ja ehkä juhlitaankin. Krapulahan siitä seuraa, ainakin henkinen. Tulee huominen ja ylihuominen. Pinnistelyt on tehty, enää ei tarvitse. Nyt voi huoahtaa ja hengähtää.
Mutta jos pinnistelystä onkin jo tullut tapa. Se on täyttänyt päivät ja viikot. On ollut syy tehdä jotain merkittävää – tavoitella ja kurkotella kohti maalia. Siellä se siintää.. Koko ajan lähempänä..
Mutta kun maali on saavutettu, alkaa tyhjyys. Mihin sitä sitten panostaisi, kun viimeisen vuoden on panostanut asiaan, joka on nyt ohi? Pitäisi osata hellittää ja päästää irti. Alkaa suunnitella seuraavaa projektia. Haikeaa se on – ja niin pirun työlästä! Aloittaa taas kaikki alusta.
Projekti ei olisi projekti, jos se kestäisi ikuisuuden. Kun yksi maali on saavutettu, täytyy jatkaa eteenpäin ja asettaa seuraava tavoite. Välissä pitää vain muistaa nollata, kerätä voimat ja rohkeus, ja vasta sitten lähteä uuteen projektiin. Tyhjältä pöydältä, taakseen tuijottamatta, eteenpäin kovaa puskien, koettua ja opittua hyödyntäen.
Veljeäni Jukkaa lainaten, ”sellast sattuu, sit siihen tottuu ja sit sitä alkaa kaipaamaan”.
Onnistunut tapaus 